SELVYYTTÄ KIELIPULMIIN, ROHKEUTTA TYÖNHAKUUN

Zahra Abdulla ratkoo ongelmia yhdessä opiskelijoiden kanssa

Teksti: Kaarina Järventaus

”Jos kotikieli ei ole vahva, ja joutuu opiskelemaan kaiken vieraalla kielellä, siitä syntyy tyhjä tila, joka jonain päivänä räjähtää.”

Näin dramaattisiksi Zahra Abdulla kuvailee seurauksia siitä, jos opiskelu rakentuu osittain tyhjän päälle. Tämä ongelma on ajankohtainen monelle Suomessa varttuvalle maahanmuuttajalle

Zahra on seurannut läheltä nuorten vaiheita, sillä hän on toiminut Diakoniaopistossa vaikeuksissa olevien nuorten valmentajana.

Viime vuoden syyslukukauden hän toimi opettajan työparina kahdessa erilaisessa ryhmässä. Toisessa oli maahanmuuttajia ja toisessa masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista kärsiviä suomalaisnuoria. Kummatkin tarvitsivat rohkaisua ja käytännön tukea haastaviin tilanteisiin: vieraissa kaupunginosissa liikkumiseen, työnhakupuheluihin tai vaikkapa ensimmäiseen käyntiin työharjoittelupaikalla.

Zahra Abdullan mielestä ongelmia siirretään usein eteenpäin sen sijaan, että käärittäisiin hihat ja ryhdyttäisiin ratkomaan niitä. ”Päiväkodeista ongelmat siirretään peruskouluun, ja peruskoulusta ne siirrettiin meille.”

Ryhmässä saattoi olla nuoria, jotka olivat saaneet peruskoulun päästötodistuksen, mutta eivät olleet oppineet paljoakaan. ”He eivät osaa suomen kieltä, eivät pysty opiskelemaan ammattia.”

OMA KIELI ON KAIKEN PERUSTA

Valmentaja kävi nuorten kanssa läpi suomalaista koulutusjärjestelmää. Yliopistosta on turha haaveilla, jos peruskoulukaan ei oikein sujunut. Myös vanhemmilla saattoi olla epärealistisia odotuksia, ja heidän kanssaan käytiin myös keskusteluita. ”Että onko se rasismia, jos meidän nuori ei pääse yliopistoon.”

Tänä syksynä Zahralla on Diakoniaopistossa yksi somalinkielinen tukiopetusryhmä. Osallistujat opiskelevat lähihoitajiksi. ”Autan opiskelijoita oppimaan vaikeita käsitteitä omalla äidinkielellään. Me ratkotaan yhdessä sitä, mitä tarkoittaa vaikkapa sosiaalinen kuntoutus tai asiakkaan itsemäärämisoikeus.”

Maahanmuuttajalasten olisi voitava rakentaa oppimisensa todellisen kaksikielisyyden varaan, Zahra pohtii. ”Jos on päiväkodista asti oppinut tietämään asiat omalla äidinkielellään, pystyy ajattelemaan.”

Periaate on varmasti tuttu suomalaisille päättäjillekin, mutta silti esimerkiksi somalinkielinen opetus on vähäistä. ”Kaksi tuntia viikossa, joskus vasta koulupäivän jälkeen.” Tulos on, että monilla nuorilla ei ole yhtään vahvaa kieltä.

Päiväkodeissa ei ole somalinkielisiä lastentarhanopettajia. Asiaa auttaisi, jos olisi useassa päiväkodissa kiertäviä työntekijöitä – ainakin lähihoitajan koulutuksen saaneita maahanmuuttajia alkaa olla jo paljon.

”En tiedä, mitä tässä odotetaan”, Zahra puuskahtaa.

VAIHTELEVIA TUNNELMIA

Työ nuorten valmentajana oli elämyksellistä. ”Toisessa ryhmässä oli paljon masentuneita ja pelokkaita nuoria. Luokassa oli hiljaista. Heille elämä oli synkkää.”

Siirtyminen maahanmuuttajanuorten pariin muutti tunnelmat. ”Kaikki toimi, mutta täysillä! He olivat niin iloisia, ja ajattelivat vähän sinisilmäisestikin, että maailma on heitä varten!”

Kummassakin ryhmässä syntyi onnistumisen kokemuksia. Ainakin muutama nuori sai harjoittelun kautta jalkansa työpaikan ovenrakoon pysyvämminkin.

Diakoniaopisto on Zahralle tuttu, sillä hän aloitti siellä omat lähihoitajaopintonsa 1990-luvun alkupuoliskolla. Koulu uskaltautui ensimmäisenä ottamaan riskin ja kouluttamaan kokonaisen ryhmän maahanmuuttajia.

”Nuoret saivat rohkeutta toisistaan, esikuvia. Kaikki halusivat opiskella, ryhmädynamiikka oli kovaa!”

Esimerkki rohkaisi muitakin oppilaitoksia, ja nyt maahanmuuttajia koulutetaan monessa paikassa.

Takaisin aloitussivulle